Kuukausi sitten tulin lasten kanssa kirppiskodille kesän viettoon. Nautimme oikein kunnolla tästä askeettisesta asuinsijastamme ja synnyinseudustani. Sen jälkeen heitämme hyvästit kirppiskodillemme. Syksyn tullen on tarkoitus palata takaisin työelämään ja silloin tänne ei enää samalla tavalla ehdi. Kirppiskoti luovutetaan siis seuraavan asukkaan käyttöön.
Aikamme on kulunut täällä leppoisasti ystävien ja sukulaisten seurassa. On uitu, käyty tivolissa, ratsastettu Systerin hevosilla, pyöräilty ja ulkoiltu, kierretty kirppareita ja kauppoja, juhlittu omat ja Pupan synttärit. Nautittu kesästä kaikin puolin.
Jotain ikävääkin on kesään mahtunut. Perjantaina 10.7 sain puhelun, jossa kerrottiin isäni joutuneen ambulanssilla sairaalaan, Ouluun asti. Onneksi olin täällä kirppiskodilla, joten pääsin saman tien ajamaan perässä Ouluun. Lapset vain nopeasti autoon ja menoksi sydän pamppaillen. Tiedossa oli tuolloin vain, että isän munuaisissa on äkillistä vajaatoimintaa. Oulussa vein lapset veljen luo ja riensin OYKS:iin. Isä oli edelleen päivystyksessä ja odotti pääsyä lääkäriin. Tilanne oli todella-todella paha. Isä oli oksennellut jo useamman viikon enemmän tai vähemmän (ja onnistunut sen taitavasti salaamaan minulta), nyt pari päivää oksennellut todella rajusti ja pariin viikkoon ei ollut pystynyt syömään kunnolla. Enää edes vesi ei pysynyt sisällä. Isä oli kuivunut erittäin pahasti ja virtsaa ei ollut tullut viiteen päivään. Kaikki tämä räjähti silmilleni yhtäkkiä. Isä (jääräpäisyydessään ihan omaa luokkaansa) ei ollut suostunut lääkäriin aikaisemmin, eikä olisi mennyt nytkään. Naisystävä vain soitti ambulanssin vastusteluista huolimatta. Onneksi. Se apu tuli nimittäin todella viime hetkellä.
Tuolloin perjantai-iltana Oulun päivystyksessä odottelimme 3 tuntia lääkäriin pääsyä. Ruuhkaa oli ja isän vointi todella onneton. Oksenteli 10-15min. välein tumman ruskeaa, lähes mustaa nestettä. En ymmärrä mistä sitä nestettä vielä riitti, sillä isä oli jo todella pahoin kuivunut. Häilyi tajunnan rajamailla ja silmät muljahtelivat päässä. Oli todella heikkona. Lääkäri passitti isän teho-osastolle ja siellä laitettiin yöllä saman tien dialyysilaitteeseen ja kaikki mahdolliset muutkin piuhat. Munuaisarvojen tulisi olla noin 90. Isällä ne oli yli 1000. Eräs hoitaja sanoi, ettei ole koskaan aikaisemmin nähnyt noin hurjia lukuja. Oma olo oli todella raskas, kun menin veljen luo yöllä nukkumaan.
Muutaman tunnin unien jälkeen lähdin lauantaiaamuna jälleen sairaalaan. Lapset jäivät vielä nukkumaan veljen luo. Isä oli saanut pahoinvointilääkettä ja oksentelu oli vihdoin rauhottunut. Omat munuaiset eivät toimineet yhtään, mutta dialyysi auttoi ja arvot olivat reilut 800. Isän olo oli heikko ja väsynyt. Jaksoi kuitenkin välillä puhua. Muisteli lapsuuttaan, minun lapsuutta, itkettiin ja naurettiin. Puristi kättäni, pyyhki välillä silmiään ja sanoi olevansa onnellinen mies.
Lääkärit eivät sanoneet arviota suuntaan tai toiseen. Isällä oli oma huone ja 1-2 hoitajaa läsnä jatkuvasti. Lauantai-iltana ajoin hyvin raskain mielin 130km takaisin kirppiskodille. Ajatuksissa oli, ettei isä ehkä sieltä enää kotiin tule. Päätä särki ja oma olo oli jotain sanoinkuvaamatonta.
Sunnuntaiaamuna soitin Ouluun ja sain kuulla, että isällä oli nyt myös keuhkokuume. Itkin ja järjestelin lapsille hoitajaa. Olo oli sekava. Äitini kaksi siskoa tuli tänne lasten kaveriksi ja minä pääsin illalla Ouluun. Isän vointi oli yllätyksekseni kohentunut. Munuaisarvot olivat reilut 400 ja isä oli saanut jopa syödä suun kautta. Isä myös jutteli ja puhuttiinkin paljon. Kaikesta. Hoitaja sanoi, että keuhkokuume on hyvin yleistä tuossa tilanteessa. Isä yski ja paleli. Dialyysilaite raksutti edelleen vieressä ja puhdisti verta kaulalla olevien letkujen kautta.
Illalla sairaalasta lähtiessä tuli ensimmäisen kerran ajatus, että ehkä tästä vielä selvitään. Ehkä isä ei kuolekaan. Isä itsekin oli sanonut, että ehkä ei vielä ollutkaan hänen vuoronsa. Tätini oli yrittänyt soittaa. Soitin takaisin ja sain kuulla, että Puppa oli nukahtanut illalla helposti ja että kaikki oli lasten kanssa hyvin. Ettei tarvisi niistä murehtia. Veljen luo mennessä itkin helpotuksesta. Kaikesta.
Maanantaina isän munuaisarvot olivat reilut 200 ja isä siirrettiin teholta sisätautiosastolle. Ilahtui, kun huomasi TV:n ja alkoi saman tien kaivata silmälasejaan. Ne oli kotona. Dialyysilaite ei ollut käynnissä, mutta letkut oli kaulalla paikoillaan edelleen. Juteltiin ja iloittiin. Omat munuaiset ei vielä toimineet, mutta kyllä tämä tästä.
Tiistaina isällä ei ollut mitään letkuja. Katetria ei ollut ja kaulan letkutkin oli pois. Jopa happiviikset oli irti. Olipas se nopeaa. Isä kertoi heti, että yö oli ollut kamala. Hoitajat oli kuulemma tehneet jotain kamalaa hänelle. Ei osannut kertoa tarkemmin, mitä yöllä oli tapahtunut. Kipeä oli ollut ja huutanut tuskasta. Sanoin juttelevani asiasta hoitajien kanssa, mutta isä kielsi jyrkästi. Lähtiessäni juttelin silti. Isä oli ollut yöllä erittäin sekavassa tilassa ja vetänyt itse itseltään kaikki piuhat irti katetria ja kaulan dialyysipiuhoja myöten. Verta oli tullut tietysti kaulalta valtavasti ja katetrin väkisin irti vetäminen on varmasti ollut todella kivuliasta. Isälle oli annettu rauhottavaa ja oli nukkunut loppuyön rauhassa. Alkoholin vieroitusoireet olivat alkaneet.
Päivällä lähdin Oulusta. Kävin katsastamassa isän auton tullessani ja isän veli leikkasi nurmikon. Oli luvattu hoitaa asiat. Illalla soitin vielä isälle, että ne on nyt tehty. Isä oli tyytyväinen.
Eilen soitin Ouluun isälle ja kyselin vointia. Kertoi ettei ole ollut dialyysilaitteessa, mutta vointi edelleen heikko. Verikokeita otetaan, mutta on saanut syödä. Kysyi koska tuon silmälasit.
Tänään en ole vielä soittanut Ouluun.
Tästä tuli nyt pitkä ja ei niin iloinen sairaskertomus. Halusin sen kuitenkin kirjoittaa tänne. Kun pahin on (toivottavasti) ohi, on voimia kerrata se ja asian jakaminen helpottaa. Tarvittaessa voin myös itse myöhemmin muistella, kuinka asiat menivätkään.
.JPG)
