keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Eteisen lamppu

Se tuli eteen ihan sattumalta ja oli jotenkin hassu.
Erilainen.
Lasten kanssa sitä pyöriteltiin ja ihmeteltiin.
Sopisiko se meille?
Lapset olisi tahtoneet sen omaan huoneeseen,
mutta sinne se on liian musta.
Kokeiltiin eteiseen:
täydellinen!

Lasten mielestä se on lähes discopallon veroinen.
Mitkä ihanat kuviot se näyttääkään katossa!
Ollaan aivan ihastuksissa kaikki!

Se tuli meille kirpparilta kympillä!

tiistai 12. lokakuuta 2010

Talvikenkiä

Viime viikolla kävin lasten kanssa kenkäostoksilla.
Pakko mennä hyvissä ajoin, että saa haluamansa.
Mirikselle sopii vielä viime talvena ostetut Vikingit,
mutta pienemmille piti ostaa uudet talvikengät.

Pupalle mustaa.
Viime talven malli ja punainen tarjoushintalappu.
Sopii mainiosti.

Ruususellekin sovitettiin viime talven mallia.
Koko oli oikea, mutta reunoista puristi.
Kokeiltiin tätä mallia.
Se oli hyvä.
Tai oliko sittenkin vain väri enemmän Ruususen mieleen?


Lisäksi oli saatava pitkävartiset saappaat.
Tyttöjen juttu, tottakai.
Eccot K-Kengästä.
Mustat saappaat Citymarketista.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Hieman ostoksia

Muutama vaateostos viime viikolta:

Mirikselle T-paita ja farkut.

Pupalle pari T-paitaa.


Ruusunen halusi itselleen säärystimet.
(Tosi kivasti sopii nuo joulunpunaiset sukat kokonaisuuteen...)


Ja äitikin sai jotain;
vihdoinkin uusi käsilaukku!
Vanha saa väistyä, mutta kukahan sen taas tyhjentäisi?!
Laukku Aleksi 13.
Vaatteet Lindex.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Olen oppinut...


Kun olin nuorempi, painoin muutaman kilon vähemmän.
Minun ei koskaan tarvinut vetää vatsaani sisään,
kun pidin päälläni tiukkaa mekkoa.
Nyt kun olen vanhempi, kehoni on vapautunut.
Vyötäröni kohdalla on elastista mukavuutta.
Italialaisten kenkien koko on oltava ainakin kaksi kokoa isommat,
jotta jalat ylipäätään mahtuvat sisään ja sukkahousujen haaraosa jää usein polvien korkeudelle.
Mutta olen myös oppinut,
että ei ole mitään väliä mitä tapahtuu,
miten mustalta kaikki tänään vaikuttaakin;
elämä jatkaa kulkuaan ja huominen on jo parempi päivä.
Olen oppinut,
että tapa jolla henkilö käsittelee seuraavat kolme asiaa, kertoo hänestä paljon; sateinen päivä, eksyneet matkatavarat ja sotkuun joutuneet joulukoristeet.
Olen oppinut,
että oli suhde vanhempiisi millainen tahansa,
tulet kaipaamaan heitä, kun heitä ei enää ole.
Olen oppinut että se,
että hankkii rahaa ja tavaroita,
ei ole sama asia kuin hankkia itselleen elämä.
Olen oppinut,
että elämä joskus antaa minulle toisenkin mahdollisuuden.
Olen oppinut,
ettei elämän läpi voi kulkea räpylä kummassakin kädessä,
joskus on tilanteita, jolloin pallo on heitettävä takaisin.

Olen oppinut,
että vaikka itselläni olisi surua ja tuskaa,
minun ei tarvitse aiheuttaa sitä muille.
Olen oppinut,
että joka päivä pitäisi ojentaa kätensä jollekin toiselle henkilölle.
Olen oppinut,
että kaikki tarvitsevat lämpimän ajatuksen ja ystävällisen taputuksen olkapäälle.
Olen oppinut,
että ihmiset tulevat unohtamaan mitä et sanonut tai tehnyt,
mutta he eivät ikinä tule unohtamaan,
mitä sait heidät tuntemaan.
Olen oppinut,
että minulla on vielä paljon opittavaa.


* * *

Nämä sanat lähetti minulle hyvä ystäväni.
Kirjoittaja on ilmeisesti tuntematon.
Auringon lämpöä sydämeesi!

torstai 7. lokakuuta 2010

Sukkahoususankarit

Näinä aikoina parillakin kummilapsellamme on nimpparit.
Tapanani on nimipäivänä muistaa vain ihan pienellä jutulla,
mieluiten vielä jollain tarpeellisella.
Taidan olla hieman tylsä kummitäti,
sillä yleensä pakettini on aina pehmeitä.
Oli sitten kyseessä nimpparit, synttärit,
joulu tai muu muistaminen.
Minähän rakastan lastenvaatteiden ostelua!
Antaa lelushoppailua rakastavien hoitaa sitten se lelupuoli.

Nyt nimpparinyyteissä lähtee sukkahousut kullekkin sankarille.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Keittiön verhot


Nyt on ensimmäiset verhot ikkunassa.
Keittiöön löysin kapan Anttilasta.
Mainospostia selaillessa pisti tarjous silmään ja kipasin ostoksille.
Tarjoushinta jäi alle kympin (no okei, sentin alle...) ja hyvinhän tuo asiansa ajaa.

Samalla reissulla ostin ikkunapöydälle kaitaliinan.
Kyllä se tästä...
Kappa ja kaitaliina Anno collection.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Ruususen 7v. haastattelu

Ruusunen täyttää jo pian 8 vuotta ja 7v. haastattelukin on vielä tekemättä.
Tässä se nyt vihdoin tulee.


Lempiväri?
Enkä sano. Ai teeksä mulle vihdoin haastattelun? Mulla on niin hirveesti lempivärejä. Vaaleanvihreä, vaaleansininen, musta, valkoinen...
Lempiruoka?
Hernekeitto ja makaroonilaatikko.
Lempieläin?
Hevonen ja pupu.
Jatkokysymys:
Voitko sanoa vain yhden?
En.
Lempikirja?
Mä en muista sen nimeä. En mä tiedä. Kaikki. Kaikki kirjat on mun lemppareita.
(Hakee kirjastosta lainaamansa Witch -kirjan.) Äiti, mitenkä kaksoisvee lausutaan?
Lempielokuva?
Muskettisoturit.
Lempimusiikki?
Smurffit.
Lempivuodenaika?
Talvi.
Kivointa on...
ehkä kun mennään huvipuistoon.
Ikävintä on...
Mitä? Ei oikeestaan melkeen mikään oo kurjaa.
Mukavinta koulussa?
Ai niinku joku kirja? Kun tehdään matikasta.
Mukavinta kotona?
Kotona on kaikki tylsää. No ei-ei-ei! Kun saa katsoa "Tanssii tähtien kanssa".
Paras leikki?
Öö... kaikki. En mä oikeen tiedä mikä olis sellanen. Kaikki on mukavia.
Mitä olet oppinut?
Lukemaan ja kirjottamaan.
Mitä pitäisi vielä oppia tai mitä haluaisit oppia?
Ehkä paremmin lukemaan.
Missä olet taitava?
Ehkäpä matikassa ja sitten niin tuossa baletissa ja jalkapallossa.
Mikä on kaunista?
Nooo... Luonto.
Mitä pelkäät?
En mä halua sanoa sitä. No kaikki tietää sen. Koululainen vielä pelkää sitä... (tarkoittaa todennäköisesti pimeää.)
Mikä sinusta tulee isona?
Eksä tiedä?! Kauppias!
Ketä ihailet ja miksi?
En mä halua sanoa, ettei Miris kuule (istuu vieressä). (Sipisee korvaani:) Santeria, koska se on hyvä jalkapallossa.
Lempipuuhasi isän kanssa?
Kaikki. Nooo... toi-toi... pestä autoa.
Lempipuuhasi äidin kanssa?
Kokkaaminen (nauraa).
Parasta isoveljessä (10v.)?
Mikä siinäki on parasta, ei mikään. (Hetken mietittyä vastaa:) Leikkiminen.
Ikävintä isoveljessä (10v.)?
Kiusaaminen.
Parasta pikkuveljessä (3v.)?
Siinä on monenlaista kivaa. Kun se puhuu niin söpösti.
Ikävintä pikkuveljessä (3v.)?
Kun se suuttuu.
Miltä näytät?
En mä osaa oikeen selittää. Pitkätukkaselta. Ihanalta (nauraa).
Mitä toivot joulupukilta lahjaksi?
Oikeestaan mä en muista enää sen nimeä. No se semmonen, jolla voi tehdä pirtelöä. Sellanen lastenkone.
Miltä tuntuu olla 7 -vuotias?
Mä haluan olla 8 -vuotias! Kivalta, kun sai puhelimen.


6v. haastattelu löytyy täältä. Klik!

maanantai 4. lokakuuta 2010

Näkymä keittiön ikkunasta


Ei tämä nyt ihan niin sydäntä lämmittävä ole, kuin edellinen.
Mutta hei, minulla sentään on ikkuna keittiössä!
Voisi olla, ettei ole.
(Voiko tuollaista lausetta edes kirjoittaa?!)

Eilen sain vihdoin tämän huushollin ikkunat pestyä.
Kyllä lähtikin likaa ja pesuvettä sai vaihtaa useaan otteeseen.
Olikohan niitä pesty vuosiin?
Jos kaikki on vain asuneet tässä yhtä väliaikaisesti, kuin minä ja jättäneet ikkunoiden pesun aina seuraavalle asukkaalle? No, nyt ne on pesty ja minä saan vihdoin alkaa sommitella verhoja ikkunoihin. Vaikka sitten väliaikaisesti.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Eron jälkeen


Paljon on kysytty, mitä minulle kuuluu?
Se on yksinkertainen kysymys, johon tuntuu välillä vaikealta vastata.
"Ihan ok" on kai lähinnä totuutta. Kesä on päivä kerrallaan kääntynyt syksyksi ja tuntuu, että tilanne on päivästä toiseen samanlainen. Kaikenlaista on mietitty ja mietitään edelleen. Mikään ei tunnu vieläkään täysin selvältä. Mikään ei tunnu vieläkään täysin oikealta ratkaisulta.

Lasten kanssa asumme edelleen kerrostalossa. Emme viihdy täällä yhtään. Asunto sinänsä on ihan kohtalainen, mutta asuinalueena tämä ei ole mikään kiva. Haluaisimme lapsiystävällisemmälle alueelle. Lapset kaipaavat leikkikavereita, joita tässä ei ole. Miris kaipaa omaa huonetta, jota ei ole. Minä kaipaan vain jotain, mitä ei ole.
Asunto on edelleen kovin ankea ja kylmä. Koko kesänä täällä ei ole ollut verhoja ikkunoissa (nyt ne on sentään jo tilattu) tai tauluja seinillä. Minulta on täysin puuttunut halu sisustaa ja laittaa tätä. On ollut koko ajan tunne, että olemme tässä vain väliaikaisesti, kunnes jatkamme johonkin muualle. Tätä väliaikaisuutta on jatkunut jo kuukausia.
Lähtiessäni en ottanut mukaan kuin kaikkein välttämättömimmän. Vain ne, joita ehdottomasti tunsin tarvivani. En halunnut viedä miehen luota huonekaluja ym. jotka kuuluvat mielestäni siihen taloon. Sinnehän ne on ostettu ja laitettu ja haluan sen olevan lapsille mahdollisimman tuttu ja kodikas paikka jatkossakin. Mahdollisimman vähän muutoksia muuttovaiheessa.
Suurin osa omista tavaroistanikin on edelleen miehen luona. Välillä ajattelen hakevani ne, välillä toivon ettei tarvisi. Ajatukset menevät aikamoista vuoristorataa.


Virallisia eropapereita emme ole vieläkään laittaneet. Kumpikaan ei kai pysty. Tai halua. Tai jotain. Tuntuu vaikealta päästää irti kaikesta menneestä ja yhdessä rakennetusta. Onhan siinä niin paljon hyvääkin. Olisi paljon, paljon helpompaa palata vanhaan ja jatkaa. Muuttuisiko mikään vai jatkuisiko kaikki samanlaisena kuin tähän asti? Olisimmeko oppineet mitään? Löytäisimmekö vielä oikeat tunteet? Näitä samoja kysymyksiä monien muiden lisäksi kyselen itseltäni päivittäin. En ole mikään sinkkueläjä. Se ei vain ole minun juttuni. Kaipaan rauhallista, harmoonista perhe-elämää. Kaipaan rakkautta, molemminpuolista.


Blogia ei ole tarkoitus jättää unholaan. Ei vain ole ollut voimia tähänkään. Tai mihinkään muuhunkaan välillä. Tätä ei kuitenkaan ole tarkoitus muuttaa myöskään miksikään synkistelyblogiksi, vaikka välillä voi jotain syvällisempää irrotakin. Kepeämmällä linjalla kuitenkin tämän jälkeen. Keskityn pikkujuttuihin, niin ei tarvi näitä suuria linjoja jatkuvasti pähkäillä.

Kuvat napsin tällä viikolla ollessani Ellin kanssa kävelemässä. Mitä ihania henkireikiä nuo rauhalliset kävelyhetket ovatkaan! Monien kuukausien tauon jälkeen pyyhin kamerastakin pölyt ja otin sen mukaan. Nautitaan kauniista syksystä ja läheisistämme.

Y

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Pirjo Hassinen: SANO ETTÄ HALUAT


Jos lukee samaa kirjaa... kuinka kauan, puoli vuotta(?), niin se ei välttämättä ole kovin mairittelevaa. Ok, tilanne itsellä on ollut mikä on ollut, mutta silti: tämä ei ollut minun kirjani. Ei sitten ollenkaan. Odotin koko ajan, koska kirja oikein kunnolla alkaa. Sitä ei tapahtunut missään vaiheessa. Kirja oli tasapaksua ja tylsää luettavaa. Ei yhtään minun makuuni. Silti, tunnollinen kun olen, luin tämänkin kiltisti loppuun. Eteniköhän keskimäärin sivun illassa..? Booooring!
En edes muista, miksi olen ostanut tämän kirjan. Todennäköisesti unohdin peruuttaa kirjakerhon kuukaudenkirjan. Se on ainoa selitys. Sen täytyy olla.
410 sivua.
"Minä tiesin minne hän oli kaipaamassa ja annoin hänen mennä."
Laura nauttii psykologin työssään katastrofien läheisyydestä.
Mutta koulutuksesta ei ole apua,
kun oman aviomiehen ajan ja huomion varastaa joku toinen.


Kun Laura tutustui Jimiin, miehellä ei ollut kunnianhimoa eikä luottotietoja, vain ihmeellinen suu. Ja rikkinäinen menneisyys. Nyt Jimin intohimo suuntautuu työhön. Ruislinnun keittiössä hän tekee työtä kuin tanssisi tai saalistaisi. Työtoverista tulee sydänystävä, Essi ja Jimi kertovat toisilleen kipeimmätkin salaisuutensa.

Poikkeava reitti kesäöisellä kotimatkalla johtaa Essin pimeisiin puistoihin ja rasvaisiin baareihin, joissa pyörii epämääräistä joukkoa.
Kun Essi katoaa, Laura joutuu miettimään suhdettaan ihmiseen, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta puolisolle liikaa.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Minä täällä moi...

Muistatteko vielä minut?
Kirjoittelin tänne tässä taannoin ahkerastikin.
Viime aikoina on kuitenkin ollut kovin hiljaista.
Olen ollut poissa blogimaailmasta kuukausia, ihan tarkoituksella.
On ollut niin paljon muuta, kaikenlaista muuta.
Hyvää ja huonoa, niinkuin elämässä aina.

Kevät on mennyt muutosten tuulissa.
Isojen muutosten.
* * *
Pitkän ja vaikean mietinnän jälkeen tehtiin ratkaisu:
minä ja lapset muutimme kerrostaloon toukokuun alussa.
Mies jäi omakotitaloon.
Tällä kuviolla siis jatketaan tästä eteenpäin.
Päivä kerrallaan.

Elämä heittää häränpyllyä.
Pienet arkiset asiat tuntuu välillä todella vaikeilta.
Koti ei tunnu kodilta,
yritän rakentaa sitä pikkuhiljaa.
Kuten koko elämän palasia.
Kaikesta huolimatta pieniä onnenpipanoitakin mahtuu mukaan.
Elämäähän tämä silti on sen kaikessa kirjavuudessaan.

Palataan taas pienin palasin siis tännekin.

torstai 25. helmikuuta 2010

Pientä piristystä

Viime sunnuntaina suuntasimme koko perheen voimin Veskun kyläkaupalle. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt jo vuosia, vaikka matkakaan ei ole kovin pitkä. Nyt piti lähteä Mirikselle metsästämään tietynlaista pipoa sieltä. No sitähän ei tietenkään löytynyt, mutta kaikenlaista muuta kivaa kyllä tarttui mukaan.
Olen surkea ja saamaton ompelija, joten yritän aina etsiä valmiita verhoja. Nyt löysinkin Vallilan valikoimista keittiöön uuden kapan. Jouluverho sai siis vihdoin väistyä ja Vallilan Lotta -kappa tuli tilalle. Kuva ei mikään paras mahdollinen, mutta koska en löytänyt kyseisen verhokapan kuvaa netistä, saatte tyytyä tähän.

Viime vuonna keittiössä ei ollut verhoa lainkaan. Olin lopen kyllästynyt aikaisemmin käyttämääni "omena-aiheiseen mummonpitsikappaan" ja uutta en ollut tilalle löytänyt. En kyllä ollut etsinytkään. Nytkin vain sattumalta tuo Vallilan kappa osui silmään ja ajattelin, että tuohan voisi mennä keittiössä... Hintaa 60*250cm:n kapalla oli 34,50€.
Myös joulunpunaiset kaitaliinat sai viimein väistyä keittiöstä. Löysin Tiimarista uudet, vaaleammat liinat tilalle. Ostin liinat jo ennen verhoa ja eivät ehkä natsaa ihan kympillä yhteen, mutta on ne nyt paremmat kuin vanhat.

Ostin kaitaliinoja kaksi. Toinen tuohon ikkunan alle ja toinen ruokapöydän lasikannen alle. Kolme kaitaliinaa poikittain ruokapöydällä olisi edelleen enemmän minun makuuni, mutta käytännön syistä ostin vain yhden. Liinan ollessa kokonaan lasin alla se pysyy lapsiperheessäkin puhtaana. Lisäksi ostin saman sarjan tabletin yhdelle keittiön sivupöydälle. Hintaa Tiimarin kaitaliinoilla oli 7,95€/kpl ja tabletit 5€/2kpl.
Kummasti se vain aina piristää, kun saa jotain pientä uutta kotiin laitettua. Isommallekin remontille olisi jo kovasti meillä tarvetta. Olemme asustelleet tässä talossa nyt 10 vuotta ja koko tänä aikana ei ole minkäänlaista remonttia tehty. Ei edes tapetteja vaihdettu ja voin kertoa: sen kyllä huomaa! Luulisi aina jotain pientä säätöä olevan meneillään, kun talossa sentään asustelee sisustuslehtiä ja -nettisivuja innokkaasti lueskeleva äiskä ja kirvesmies iskä...
Mutta ei. Viime aikoina meillä on keskitytty remontoimaan lähinnä parisuhdetta.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Urasuunnitelmia

Se alkaa pikkuhiljaa Ruususenkin urasuunnitelmat olla selvillä.
Neiti (7v.) ilmoitti eilen lähtevänsä seitsemäntoistavuotiaana
muskettisoturiksi Pariisiin.
Minun tehtäväni on hommata siihen mennessä hieno tanssipuku ja hevonenkin pitäisi saada.
Sehän voi asua autotallissa siihen asti.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Kirje Ystävälle

Rakkaisiin harrastuksiini on kuulunut perinteinen kirjeiden kirjoittelu. Aloitin harrastuksen muistaakseni noin 8-vuotiaana, eli lähestulkoon heti kun kirjoittaminen jotenkuten sujui. Kirjoittelin kirjeitä mm. ystävien, sukulaisten, vuosien varrella tavattujen tuttavien sekä lehdistä poimittujen kirjeenvaihtoystävien kanssa. Parhaimmillaan muistelen minulla olleen noin 30 ystävää, jonka kanssa olen kirjoitellut. Kyllä siinä kyniä ja papereita kului... (Kauniit kirjepaperit ja ihanat kynät ovat tietysti oleellinen osa harrastusta!) Vähintään yksi kirje päivässä piti päästä kirjoittaamaan. Sormet ihan syyhysi. Joskus kirjoitin useammankin. Se oli silloin, kun ei tietokone ja lapset vienyt vielä aikaa.
Kirjoittelin kirjeitä vielä Ruususen syntymän jälkeen. Pikkuhiljaa kirjoittaminen kuitenkin harveni ja harveni. Lopulta hiipui kokonaan. Edellisen kirjeen kirjoittamisesta on kulunut ehkä 3-4 vuotta. Aluksi ei ollut mitään tilalla. Olen surkea sähköpostin kirjoittaja. Nykyään on Facebook ja tämä blogi, jonka muutama tuttukin tietää. Mutta eihän nämä ole ollenkaan sama asia!
Minulla sattuu olemaan yksi läheinen ystävä, joka on ollut riittävän jääräpäinen. Ei ole antanut liikaa periksi internetille (tai minulle, hän on mm. niitä "minähän en Facebookiin liity" -tyyppejä). Asuimme eri paikkakunnilla ja välillä soiteltiin, viestiteltiin (kännykällä) ja nähtiinkin, kun perinteinen kirjeenvaihto oli hiipunut. Viime kesänä hän muutti ulkomaille töiden perässä ja entäs sitten..? Ei sinne voi pitkiä maratonpuheluita noin vain ottaa, budjetti ei tykkää. Syksyllä sain aikaiseksi "sähköpostikirjeen" johon sain vastauksen, -perinteisenä kirjeenä. Voi miten se lämmitti pitkästä aikaa! Heti päätin, että en enää vastaa sähköpostin kautta, täytyy kirjoittaa kirje.
Se aikaansaaminen kuitenkin venyi ja venyi... Jouluksikin vain pelkkä joulukortti lähti, ei kirjettä mukana. Ei mitään enempiä meidän perheen kuulumisista.
Mutta nyt! Ystävänpäivän alla minä sen tein! Ajattelin, että kirjoitan vaikka vain kolme riviä ja lähetän sitten sen jos ei muuta!


Voi miten ihanaa olikaan piiitkästä aikaa kirjoittaa. Miten rentouttavaa, terapeuttista ja tyhjentävää saada ajatuksensa paperille. Kirjoittaminen vei niin mukanaan, että en meinannut pystyä lopettamaan. Piti kertoa kaikki, pitkältä ajalta. Ensimmäisenä päivänä en saanut kirjettä valmiiksi, jatkoin seuraavana. Lopulta tekstiä kertyi monta sivua sen alkuperäisen kolmen rivin sijaan... Ja kirje lähti matkaan.
Ehkä minä tästä pikkuhiljaa saisin elvytettyä tuon vanhan rakkaan harrastukseni. Tuolla on läjä saatuja kirjeitä, jotka ovat odottaneet vastausta jo muutaman vuoden... Ja mikä parasta, nyt minäkin saan vuosien tauon jälkeen odottaa saavani postilaatikkoon muutakin kuin laskuja... Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa perinteisen, käsin kirjoitetun kirjeen.

Hyvää Ystävänpäivää!
Y Y Y

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Marko Hautala: KÄÄRINLIINAT


Vaasalaisen Marko Hautalan toinen romaani Käärinliinat on tasokasta työtä. Hallittu psykologinen teos kertoo kolmekymppisestä Mikaelista, joka työskentelee hoitajana vankimielisairaalassa Vaasassa.
Päähenkilön syöpää sairastava Saana-vaimo makoilee kotona ja odottaa lähestyvää kuolemaa. Olot sekä työssä että kotona tuovat Mikaelin elämään vinoutuneen perspektiivin, jossa katse suuntautuu tulevan sijasta menneeseen.
Saanan kanssa koetut yhteiset hetket ovat totta, kun taas nykyisyys on vain kuoleman odottamista ja kauan sitten annettujen lupausten lunastamista. Huomista ei ole. Työssä tilanne on sama, sillä potilaillakaan ei ole tulevaisuutta.
Mikael vitsailee varomattomasti työkaverinsa kanssa ja on päästä hengestään. Hän rusikoi kimppuunsa käyneen potilaan pahaan kuntoon. Puolustaminen on hätävarjelun liioittelua, mutta henkilökunta hyväksyy tapahtuneen mukisematta. Mikael siirretään kuitenkin varmuuden vuoksi toiselle osastolle.
Tällä pohjustuksella Hautala lähtee viemään lukijaa kohti jäntevästi rakennettua tarinaa.
Outo osasto uusine potilaineen ja hoitajineen sekä Lapinlahden sairaalasta tullut uusi ylilääkäri tihentävät jännittynyttä tunnelmaa.
Kerronnan pääpaino on tunnelmassa ja tapahtumissa. Hautala kertoilee yksityiskohtia niukasti pitäen langat tiukasti käsissään. Lukija saa tietää kaikesta yhtä vähän kuin kirjan päähenkilökin. Mikaelin pään sisään päästään, mutta kolmannessa persoonassa.
Mikaelista tulee uudella osastolla pienen sukulaispoikansa julmasti tappaneen vanhan miehen omahoitaja. Olavi Finne ei elä tässä hetkessä, vaan reippaasti menneisyydessä ja omissa skitsofreenisen mielensä maailmoissa. Silti Finnen puheet alkavat kiinnostaa Mikaelia.
Hautala kuvaa hienosti työyhteisön ilmapiirin ja rutiinit sekä työntekijöiden väliset jännitteet. Ajatukset tekojen takana saavat paikoin hienon tulkinnan.
Hautalaa voisi luonnehtia psykologisesti tarkkanäköiseksi kirjailijaksi, ellei se kuulostaisi niin kliseiseltä.
Muutaman kerran tarina uhkaa lerpahtaa uuden käänteen antaessa odottaa itseään, mutta tuoreen kuvakulman myötä se jaksaa taas nousta.

Anssi Lehtimäki

Paikallisesta sanomalehdestä leikkasin joskus syksyllä talteen tuon yllä olevan kirja-arvostelun, joka on mielestäni loistava ja jonka luettuani halusin saada kyseisen kirjan käsiini. Nyt olen sen lukenut. Psykologiset kirjat ja yleensäkin ihmismielen käyttäytymiseen liittyvät asiat kiinnostavat minua. Vankimielisairaala kirjan keskeisenä paikkana on mielenkiintoinen, tavalliselle ihmiselle kovin mystinen paikka. Pelottavakin. Kirjan mielenkiintoa lisää myös sen kotimaisuus. Näin tapahtumat ja paikat ovat "läheisiä". Kirja kuvaa hyvin todentuntoisesti vankimielisairaalan arkea, joka on kirjailijalle tuttua hänen työskenneltyään aikaisemmin hoitajana psykiatrisessa sairaalassa.
Kirja oli helppolukuinen, mielenkiintoinen, tunnelmallinen, hyvin otteessaan pitävä... Hyvä.
Mitä kaikkea ihmismieli voikaan sisäänsä kätkeä...
279 sivua.

Marko Hautala kirjoittaa netissä myös kirjallista blogia. Sinne pääset tästä.

tiistai 19. tammikuuta 2010

Kaaos

Kauniita, siistejä ja inspiroivia kotikuvia on aina ilo katsella. Kyllä minäkin sitä rakastan, siistiä kotia. Ihan oikeasti, kukapa ei rakastaisi! Viime viikolla totuus oli kuitenkin jotain ihan muuta.
Jos nyt satut olemaan kovin herkkä(öö...vatsainen?), niin suosittelen: älä lue tämän pidemmälle, vaan vaihda suosiolla sivua.
Välittömästi.
Tämä postaus EI sisällä mitään inspiroivaa.
Tämä EI sovi herkille ihmisille.
Tässä EI ole mitään kaunista.

Totuus on nimittäin, että viime viikolla huushollimme oli todellinen hävityksen kauhistus:


Kuka nousi viimeisenä?


Olohuoneessa arjen tunnelman voi aistia niin konkreettisesti...



Lapsiperheen kodissa sisustuksen yksityiskohdat vaihtelevat usein.
Tässä olohuoneen pöydällä ollut asetelma viime viikolta...


Jotkut yksityiskohdat taas kestävät odotettua pidempään...


Miksi lelujen kulkusuunta on vain lelulaatikosta poispäin?
Mut hei, imuroitukin siis on..!



Eteisen neliötkin tehokäytössä,
sinne voi kerätä kivasti kaikenlaista roinaa mm. portaiden alle.
Kirppislaatikoita matkalla jonnekin.
Liukuovien kiinni pysyminen on kovin satunnaista.


Ja mihinkäs tämä kaksikko on matkalla keskellä eteisen lattiaa?
Sulassa sovussa mono ja nappis...


Pupan huoneessa tunnelma jatkuu...


Keinutuolin mattokin sinnepäin.
Juuri niinkuin Puppa sen haluaa aina olevan.


Ja keittiö, kodin sydänkö?
Ehkä jossain mielessä...
Jouluverhot ikkunassa ja muutenkin kaikki näpsäkästi käden ulottuvilla.


Kodinhoitohuone viimeisenä.
Ei todellakaan vähäisimpänä...
Enkä jaksa edes selitellä.
Häpeän vain.
Nyt ihan julkisestikin.
Eikä tässä edes vielä kaikki.
Huomattavasti suurempi kaaos on pääni sisällä...

perjantai 8. tammikuuta 2010

Paulo Coelho: VOITTAJA ON YKSIN


Kirja oli aika tyypillistä Coelhoa. Salaperäistä ja mielenkiintoista, sarkastistakin mielestäni. Coelhon kirjat ovat sellaisia, etten ole varma tykkäänkö niistä vai en, silti niissä joku viehättää ja kiinnostaa. En osaa eritellä mikä se on. Ehkä juuri se jonkunlainen mystisyys ja salaperäisyys. Kirjoja ei voi noin vain suoraan tulkita.
Tässä kirjassa mielenkintoista oli päästä myös kurkistamaan se loisteliaan julkisivun ja glamourin toiselle puolelle. Kaikkihan näyttää päällepäin niin upealta...
Coelho on mielestäni yksi parhaita henkilöhahmojen kuvaajia, mutta tässä kirjassa Igorin perustelut äärimmäisille teoilleen tuntui kaukaa haetulta. En naisen logiikalla ymmärtänyt, miksi tappaa muita saadakseen ex-vaimo takaisin. Ei viestiä tosin ymmärtänyt kirjan ex-vaimokaan...
Tämä kirja ei herättänyt mitään suuria tunteita, mutta ei ollut toki mikään pettymyskään.
480 sivua.
MIKÄ ON MENESTYKSEN HINTA?

Kauniit ja rikkaat salamavalojen loisteessa
-armoton muotokuva tästä ajasta
Muoti ja elokuvamaailman tähdet ja sellaiseksi haluavat ovat kokoontuneet Etelä-Ranskaan elokuvajuhlille. Monet on huijattu luulemaan, että ainoat tavoittelemisen arvoiset asiat ovat kuuluisuus, raha ja valta.
Venäläinen Igor Malev on rikas, menestynyt ja komea. Hän on saapunut Cannesiin mielessään vain yksi asia: kuinka saada ex-vaimo Ewa takaisin. Saavuttaakseen päämääränsä Igor on valmis äärimmäisiin tekoihin.
Paulo Coelhon uusin romaani
Voittaja on yksin tarkastelee aihetta, jotka inspiroivat miljoonia lukijoita ympäri maailmaa: todellisen minuuden etsimistä ja sitä, kuinka yltäkylläisyys ja ahneus voivat johtaa ihmissuhteiden ja henkisten arvojen rapistumiseen.

"Säkenöivä vertaus pinnallisuudesta,
ahneudesta ja kuuluisuuden palvonnasta."
Publishers Weekly

tiistai 5. tammikuuta 2010

Ajatuksissa


Kaipaan ulos.
Yksin.
Kameran kanssa.
Seurana vain omat ajatukset ja ehkä Elli.
Ei kiirettä eikä huonoa omaatuntoa omasta ajasta.


Eipä tunnu onnistuvan.
Ei meillä.

***

Huomenna hypätään junaan.
Minä ja lapset.
Tehdään pieni päiväretki synttäreille.
Mukavaa sekin.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Tuoksuja

Hajuveden ostaminen lahjaksi on aina pieni riski. Mitä jos ei olekaa yhtään mieleinen? Toisaalta hajuvesi on henkilökohtainen ja mielestäni täydellinen lahja naiselle, jos onnistuu löytämään mieluisan tuoksun. Edellyttäen tietysti sitä, että lahjan saaja ylipäätään arvostaa hajuvesiä tai kosmetiikkaa.
Tänä vuonna (tai siis tietysti viime vuonna, jos tarkkoja ollaan...) otin riskin ja ostin Systerille joululahjaksi hajuveden. Tiesin pari hajuvettä, joita Systeri oli käyttänyt ennemmin ja niillä tiedoilla menin kemppariin. Sain todella hyvää ja asiantuntevaa palvelua ja ihanista tuoksuista huumaantuneena päädyin lopulta Lancomen uutuustuoksuun. Se oli sellainen, joka mielestäni sopi Systerille ja toisaalta sellainen josta itse tykkäsin.
Heti aattona sain kännykkääni viestin: Systerikin tykkäsi.



"Lancomen uutuustuoksu Hypnôse Senses on keimaileva kuin ranskatar: täynnä kiehtovaa, leikkisää ja eloisaa naisellisuutta. Parfyymin luojat kuvailevat sitä vihjailevana tuoksuna, joka herättää aistit.
Täyteläinen ja intensiivinen patsuli antaa tuoksulle syvän ja metsäisen vivahteen. Tuoksun sydämessä on aistittavissa kukkaistuoksuja ja hedelmäistä makeutta. Kiinan oliivipuuksi kutsuttu osmanthus-kukka tuo mukaan vielä aprikoosimaisen säväyksen."
Itsellenikin toivoin tuoksua lahjaksi. Vinkkasin miehelle (lue: kirjoitin paperille) Systerille ostamastani tuoksusta ja lisäksi parista muusta mielenkiintoisesta tuoksusta. Dolce & Gabbanalta oli tullut mielenkiintoisia uutuustuoksuja kaksi naiselle, kaksi miehelle sekä yksi unisex tuoksu. Niistä naisten tuoksuista jotenkin innostuin kempparissa käydessäni. Olivat ihan erilaisia, kuin aikaisemmin käyttämäni tuoksut, mutta silti jostain syystä viehätyin niihin. Voisin kuvitella, ettei niihin ihan heti kyllästykään.
Ja kuinka ollakaan: aattona paketistani paljastui D & G:n 18 La Lune. Pullo näyttää lähinnä miesten partavesipullolta ja kun kokokin on peräti 100ml, niin on aika maskuliininen ilmestys. Tuoksu on kyllä varsin mielenkiintoinen. Ehkä paremmin päivään, kuin iltaan sopiva.


"18 La Lune Dolce & Gabbanalta on eau de toilette joka lanseerattiin 2009 ja se on hypnotisoiva, rajoja raottava sekoitus kukkivaa liljaa, ruusua ja lämpimämpiä nahan ja myskin vivahteita. Vaikutelma on mystinen joka ei ole miehinen eikä naisellinen muttei myöskään unisex, vaan se liikkuu dynaamisen vapauden avulla ja levittää Dolce & Gabbanan tunnettua luonnetta."

Ensituoksu: Bergamotti, lilja

Sydäntuoksu: Ruusu, tuubiruusu
Pohjatuoksu: Iirisjuuri, nahka, santelipuu, myski

Totuus on se, että itselleni aniharvoin ostelen tällaisia arvokkaampia tuoksuja. Yleensä ostan niitä vain laivalta tai ulkomaanreissulta ja sellaisetkin on äärimmäisen harvinaisia. Arkisin olen käyttänyt paljon edullisempia tuoksuja mm. Oriflamelta (omalta edustusajalta on vielä useita tuoksuja jäljellä, elleivät ole menneet jo vanhaksikin...) ja viimeksi on käytössä ollut lahjaksi saamani Yves Rocherin tuoksu. Nämä halvemmat tuoksut vain ei tunnu kestävän iholla kovinkaan pitkään. Ei minulla niitä silti tule koskaan lisättyäkään päivän aikana.
No, joskus on kiva saada pieni ripaus ylellisyyttä sinne arkeenkin. Tuota D & G:n tuoksua en aio jättää nyt kaappiin odottamaan jotain erityistä tilaisuutta. Ripsin sitä päälleni lähes joka päivä. On se sen verran iso pullo, ettei heti pääse loppumaankaan.

perjantai 1. tammikuuta 2010

Vuodesta 2009 vuoteen 2010


Jälleen on vuosi vaihtunut. Mistä lie johtuukin, että vuodet tuntuu menevän nykyään paljon nopeammin kuin lapsena tai nuorena. Vastahan sitä juhlistettiin milleniumia ja nyt on jo 2010... Missä se 10 vuotta meni?
Vaikka vuosi on jo virallisesti vaihtunut, niin muistelen vielä hetken vuotta 2009. Kuinka se menikään ja mitä tapahtuikaan?
Suurimman osan vuodesta olin vielä kotona lasten kanssa hoitovapaalla. Ihania kiireettömiä kotipäiviä... Välillä toki vähemmän kiireettömiäkin. Alkuvuosi oikeastaan menikin ihan omalla painollaan, ei mitään erityistä jää sieltä seuraaville vuosille.
Huhtikuussa juhlistimme lähipiirissä häitä ja nehän ovat aina ilon juhlat. Oma osallistumisemme tosin oli melko vajavaista, sillä oksennustauti tuli samaan aikaan vieraisille ja niinpä Miris ja mies jäivät halailemaan kirppiskodin pönttöä meidän muiden lähtiessä juhlimaan. Kyllä harmitti!
Kesä kului kirppiskodin maisemissa ja sen myötä sukulaisten ja ystävien tiiviissä seurassa. Ihanaa kesää varjosti vain heinäkuussa isän sairastuminen. Järkyttävä pelko isän selviytymisestä, joka onneksi lopulta kääntyi parhainpäin. Tapaus lähensi minua ja isää entisestään. Puhuimme isän sairaalassa ollessa kaikesta mahdollisesta. Isä ei todellakaan ole mikään kiiltokuvamainen idylli-isä, päinvastoin, mutta puhumisen taidon isä on aina osannut. Mikään aihe ei ole meille ollut koskaan tabu, kaikesta on voinut puhua. Yleensä rauhallisemmin, mutta aika ajoin myös kiivaammin kumpikin kantaansa puolustaen.
Voisin kertoa isästä ja minusta kaikenlaista, mutta oikeastaan aloin sanomaan vain sitä, että kesä jätti jäljen. Isä ei mielestäni ole ollut enää niin hyvässä kunnossa kesän tapahtumien jälkeen. Syksyllä isä vietti lisäksi yhden viikonlopun terveyskeskuksessa. Tuntuu, että nykyään pelkään jatkuvasti puhelinsoittoa ja sitä, että isälle on tapahtunut jotain ikävää. Isän lähellä haluaisin olla paljon enemmän, kuin nykyään voin olla.
Onneksi kesä ja kirppiskoti mahdollisti sen, että pystyimme olemaan edes hetken aikaa enemmän yhdessä.
Kirppiskoti sai uudet asukkaat elokuussa ja lapset aloittivat koulun ja eskarin. Syyskuussa Puppa aloitti päivähoidon ja minä palasin takaisin työelämään. Lokakuussa päräytin itseni irti ja marraskuussa aloitin uudessa työssä. Siinä olenkin viihtynyt todella hyvin. Nautin töihin menosta ja kaikesta työhöni liittyvästä. Vaikka ratkaisu syksyllä kirpasikin, niin se oli selvästi oikea. Katunut en ole päivääkään.
Tunnetasolla vuosi on ollut aika raskas monellakin tapaa. Monenlaista asiaa on ollut esillä ja mielenpäällä. Toivon nyt alkaneen vuoden tuovan mukanaan enemmän iloisia ja hyviä asioita ja itselle lisää kykyä nähdä niitä. Katsotaan mitä se tuokaan tullessaan meille kaikille.

Kiitos teille kaikille lukijoille siitä, että olette jaksaneet blogiani seurata ja kommenttinne ovat minulle tärkeitä, vaikka itse välillä olenkin laiska kommentoimaan omassa tai muiden blogeissa.
Uuden vuoden lupauksia lupaan olla edelleenkin tekemättä, mutta toivotan teille kaikille koko sydämestäni ihanaa, onnellista sekä positiivisessa mielessä ikimuistoista vuotta 2010!!!

LinkWithin

Related Posts kanssa Thumbnails