Eron jälkeen

Paljon on kysytty, mitä minulle kuuluu?

Se on yksinkertainen kysymys, johon tuntuu välillä vaikealta vastata.

"Ihan ok" on kai lähinnä totuutta. Kesä on päivä kerrallaan kääntynyt syksyksi ja tuntuu, että tilanne on päivästä toiseen samanlainen. Kaikenlaista on mietitty ja mietitään edelleen. Mikään ei tunnu vieläkään täysin selvältä. Mikään ei tunnu vieläkään täysin oikealta ratkaisulta.

Lasten kanssa asumme edelleen kerrostalossa. Emme viihdy täällä yhtään. Asunto sinänsä on ihan kohtalainen, mutta asuinalueena tämä ei ole mikään kiva. Haluaisimme lapsiystävällisemmälle alueelle. Lapset kaipaavat leikkikavereita, joita tässä ei ole. Miris kaipaa omaa huonetta, jota ei ole. Minä kaipaan vain jotain, mitä ei ole.

Asunto on edelleen kovin ankea ja kylmä. Koko kesänä täällä ei ole ollut verhoja ikkunoissa (nyt ne on sentään jo tilattu) tai tauluja seinillä. Minulta on täysin puuttunut halu sisustaa ja laittaa tätä. On ollut koko ajan tunne, että olemme tässä vain väliaikaisesti, kunnes jatkamme johonkin muualle. Tätä väliaikaisuutta on jatkunut jo kuukausia.

Lähtiessäni en ottanut mukaan kuin kaikkein välttämättömimmän. Vain ne, joita ehdottomasti tunsin tarvivani. En halunnut viedä miehen luota huonekaluja ym. jotka kuuluvat mielestäni siihen taloon. Sinnehän ne on ostettu ja laitettu ja haluan sen olevan lapsille mahdollisimman tuttu ja kodikas paikka jatkossakin. Mahdollisimman vähän muutoksia muuttovaiheessa.

Suurin osa omista tavaroistanikin on edelleen miehen luona. Välillä ajattelen hakevani ne, välillä toivon ettei tarvisi. Ajatukset menevät aikamoista vuoristorataa.

Virallisia eropapereita emme ole vieläkään laittaneet. Kumpikaan ei kai pysty. Tai halua. Tai jotain. Tuntuu vaikealta päästää irti kaikesta menneestä ja yhdessä rakennetusta. Onhan siinä niin paljon hyvääkin. Olisi paljon, paljon helpompaa palata vanhaan ja jatkaa. Muuttuisiko mikään vai jatkuisiko kaikki samanlaisena kuin tähän asti? Olisimmeko oppineet mitään? Löytäisimmekö vielä oikeat tunteet? Näitä samoja kysymyksiä monien muiden lisäksi kyselen itseltäni päivittäin. En ole mikään sinkkueläjä. Se ei vain ole minun juttuni. Kaipaan rauhallista, harmoonista perhe-elämää. Kaipaan rakkautta, molemminpuolista.

Blogia ei ole tarkoitus jättää unholaan. Ei vain ole ollut voimia tähänkään. Tai mihinkään muuhunkaan välillä. Tätä ei kuitenkaan ole tarkoitus muuttaa myöskään miksikään synkistelyblogiksi, vaikka välillä voi jotain syvällisempää irrotakin. Kepeämmällä linjalla kuitenkin tämän jälkeen. Keskityn pikkujuttuihin, niin ei tarvi näitä suuria linjoja jatkuvasti pähkäillä.

Kuvat napsin tällä viikolla ollessani Ellin kanssa kävelemässä. Mitä ihania henkireikiä nuo rauhalliset kävelyhetket ovatkaan! Monien kuukausien tauon jälkeen pyyhin kamerastakin pölyt ja otin sen mukaan. Nautitaan kauniista syksystä ja läheisistämme.

Y