Åsa Linderborg: MINUA EI OMISTA KUKAAN

Tämän kirjan lukeminen oli välillä jollakin tavalla ahdistavaa, toisaalta mielenkiintoista. Kirja tuntui niin omakohtaiselta. Liian samanlaiselta kuin oma lapsuuteni, ehkä onnellisemmalta vain. Minäkin kasvoin isän kanssa kahdestaan äidin lähdettyä. Isäni on myös metallityöläinen ja alkoholin pauloissa. Minunkin isäni on pitänyt aina kodin siistinä, elää yksin jne. Kirja oli siis minulle koskettava. Se nosti paljon jo osittain unholaan jääneitäkin muistoja pintaan. Välillä silmien kastuessa en tiennyt itkinkö kirjalle vai omille lapsuusmuistoilleni.

Kirjassa on kuvattu hyvin tarkasti ympäristöä ja pieniä yksityiskohtia. Åsa on kirjoittanut isästään mielestäni kauniisti, ilman katkeruutta. En tiedä pystyisinkö itse kaikkien asioiden kohdalla samaan.

286 sivua.

"Ruotsalaisen kirjallisuuden lapsuudenkuvausten klassikkoja"

-Aftonbladet-

Åsa Linderborg kertoo kasvuvuosistaan yksinhuoltajaisänsä, västeråsilaisen metallitehtaan surumielisen karkaisijan kanssa. Lapsuutta värittivät isän alkoholismi ja luokkasidonnaisuus, mutta kurjuus oli lähinnä aineellista: kunhan isä sai päivittäiset oluensa, hän omistautui tyttärelleen kokonaan. Arjesta selviytyäkseen monenkirjava työläisperhe turvautuu huumoriin kansankodin loiston ja murenemisen aikana.

Iskä sanoi, että meidän ikkunamme oli kuin joulukalenterin 24. luukku. Hän toivoi, että ihmiset kulkisivat meidän talomme ohi, katsahtaisivat ylös ja ajattelisivat, että tuolla asuu varmaan joku tosi reipas ja säntillinen naisihminen, kun on noin nätiksi laittanut kotinsa.

- Kyllä akat perhana hämmästyisivät, jos kuulisivat, ettei täällä asu ketään naisihmistä vaan itse karkaisijamestari Leif Andersson!

Minua ei omista kukaan on koskettava ja ylistetty tositarina onnellisesta lapsuudesta alkoholisti-isän tyttärenä.