Eteisen lamppu

Se tuli eteen ihan sattumalta ja oli jotenkin hassu.

Erilainen.

Lasten kanssa sitä pyöriteltiin ja ihmeteltiin.

Sopisiko se meille?

Lapset olisi tahtoneet sen omaan huoneeseen,

mutta sinne se on liian musta.

Kokeiltiin eteiseen:

täydellinen!

Lasten mielestä se on lähes discopallon veroinen.

Mitkä ihanat kuviot se näyttääkään katossa!

Ollaan aivan ihastuksissa kaikki!

Se tuli meille kirpparilta kympillä!

Talvikenkiä

Viime viikolla kävin lasten kanssa kenkäostoksilla.

Pakko mennä hyvissä ajoin, että saa haluamansa.

Mirikselle sopii vielä viime talvena ostetut Vikingit,

mutta pienemmille piti ostaa uudet talvikengät.

Pupalle mustaa.

Viime talven malli ja punainen tarjoushintalappu.

Sopii mainiosti.

Ruususellekin sovitettiin viime talven mallia.

Koko oli oikea, mutta reunoista puristi.

Kokeiltiin tätä mallia.

Se oli hyvä.

Tai oliko sittenkin vain väri enemmän Ruususen mieleen?

Lisäksi oli saatava pitkävartiset saappaat.

Tyttöjen juttu, tottakai.

Eccot K-Kengästä.

Mustat saappaat Citymarketista.

Hieman ostoksia

Muutama vaateostos viime viikolta:

Mirikselle T-paita ja farkut.

Pupalle pari T-paitaa.


Ruusunen halusi itselleen säärystimet.
(Tosi kivasti sopii nuo joulunpunaiset sukat kokonaisuuteen...)

Ja äitikin sai jotain;

vihdoinkin uusi käsilaukku!
Vanha saa väistyä, mutta kukahan sen taas tyhjentäisi?!

Laukku Aleksi 13.
Vaatteet Lindex.

Olen oppinut...

Kun olin nuorempi, painoin muutaman kilon vähemmän.

Minun ei koskaan tarvinut vetää vatsaani sisään,

kun pidin päälläni tiukkaa mekkoa.

Nyt kun olen vanhempi, kehoni on vapautunut.

Vyötäröni kohdalla on elastista mukavuutta.

Italialaisten kenkien koko on oltava ainakin kaksi kokoa isommat,

jotta jalat ylipäätään mahtuvat sisään ja sukkahousujen haaraosa jää usein polvien korkeudelle.

Mutta olen myös oppinut,
että ei ole mitään väliä mitä tapahtuu,
miten mustalta kaikki tänään vaikuttaakin;
elämä jatkaa kulkuaan ja huominen on jo parempi päivä.
Olen oppinut,
että tapa jolla henkilö käsittelee seuraavat kolme asiaa, kertoo hänestä paljon; sateinen päivä, eksyneet matkatavarat ja sotkuun joutuneet joulukoristeet.

Olen oppinut,
että oli suhde vanhempiisi millainen tahansa,
tulet kaipaamaan heitä, kun heitä ei enää ole.
Olen oppinut että se,
että hankkii rahaa ja tavaroita,
ei ole sama asia kuin hankkia itselleen elämä.
Olen oppinut,
että elämä joskus antaa minulle toisenkin mahdollisuuden.
Olen oppinut,
ettei elämän läpi voi kulkea räpylä kummassakin kädessä,
joskus on tilanteita, jolloin pallo on heitettävä takaisin.

Olen oppinut,
että vaikka itselläni olisi surua ja tuskaa,
minun ei tarvitse aiheuttaa sitä muille.
Olen oppinut,
että joka päivä pitäisi ojentaa kätensä jollekin toiselle henkilölle.
Olen oppinut,
että kaikki tarvitsevat lämpimän ajatuksen ja ystävällisen taputuksen olkapäälle.

Olen oppinut,
että ihmiset tulevat unohtamaan mitä et sanonut tai tehnyt,
mutta he eivät ikinä tule unohtamaan,
mitä sait heidät tuntemaan.
Olen oppinut,
että minulla on vielä paljon opittavaa.

* * *

Nämä sanat lähetti minulle hyvä ystäväni.
Kirjoittaja on ilmeisesti tuntematon.

Auringon lämpöä sydämeesi!

Sukkahoususankarit

Näinä aikoina parillakin kummilapsellamme on nimpparit.

Tapanani on nimipäivänä muistaa vain ihan pienellä jutulla,

mieluiten vielä jollain tarpeellisella.

Taidan olla hieman tylsä kummitäti,
sillä yleensä pakettini on aina pehmeitä.

Oli sitten kyseessä nimpparit, synttärit,
joulu tai muu muistaminen.

Minähän rakastan lastenvaatteiden ostelua!

Antaa lelushoppailua rakastavien hoitaa sitten se lelupuoli.

Nyt nimpparinyyteissä lähtee sukkahousut kullekkin sankarille.

Keittiön verhot

Nyt on ensimmäiset verhot ikkunassa.

Keittiöön löysin kapan Anttilasta.

Mainospostia selaillessa pisti tarjous silmään ja kipasin ostoksille.

Tarjoushinta jäi alle kympin (no okei, sentin alle...) ja hyvinhän tuo asiansa ajaa.

Samalla reissulla ostin ikkunapöydälle kaitaliinan.
Kyllä se tästä...

Kappa ja kaitaliina Anno collection.

Ruususen 7v. haastattelu

Ruusunen täyttää jo pian 8 vuotta ja 7v. haastattelukin on vielä tekemättä.

Tässä se nyt vihdoin tulee.

Lempiväri?
Enkä sano. Ai teeksä mulle vihdoin haastattelun? Mulla on niin hirveesti lempivärejä. Vaaleanvihreä, vaaleansininen, musta, valkoinen...

Lempiruoka?
Hernekeitto ja makaroonilaatikko.

Lempieläin?
Hevonen ja pupu.
Jatkokysymys:
Voitko sanoa vain yhden?
En.

Lempikirja?
Mä en muista sen nimeä. En mä tiedä. Kaikki. Kaikki kirjat on mun lemppareita.
(Hakee kirjastosta lainaamansa Witch -kirjan.) Äiti, mitenkä kaksoisvee lausutaan?

Lempielokuva?
Muskettisoturit.

Lempimusiikki?
Smurffit.

Lempivuodenaika?
Talvi.

Kivointa on...
ehkä kun mennään huvipuistoon.

Ikävintä on...
Mitä? Ei oikeestaan melkeen mikään oo kurjaa.

Mukavinta koulussa?
Ai niinku joku kirja? Kun tehdään matikasta.

Mukavinta kotona?
Kotona on kaikki tylsää. No ei-ei-ei! Kun saa katsoa "Tanssii tähtien kanssa".

Paras leikki?
Öö... kaikki. En mä oikeen tiedä mikä olis sellanen. Kaikki on mukavia.

Mitä olet oppinut?
Lukemaan ja kirjottamaan.

Mitä pitäisi vielä oppia tai mitä haluaisit oppia?
Ehkä paremmin lukemaan.

Missä olet taitava?
Ehkäpä matikassa ja sitten niin tuossa baletissa ja jalkapallossa.

Mikä on kaunista?
Nooo... Luonto.

Mitä pelkäät?
En mä halua sanoa sitä. No kaikki tietää sen. Koululainen vielä pelkää sitä... (tarkoittaa todennäköisesti pimeää.)

Mikä sinusta tulee isona?
Eksä tiedä?! Kauppias!

Ketä ihailet ja miksi?
En mä halua sanoa, ettei Miris kuule (istuu vieressä). (Sipisee korvaani:) Santeria, koska se on hyvä jalkapallossa.

Lempipuuhasi isän kanssa?
Kaikki. Nooo... toi-toi... pestä autoa.

Lempipuuhasi äidin kanssa?
Kokkaaminen (nauraa).

Parasta isoveljessä (10v.)?
Mikä siinäki on parasta, ei mikään. (Hetken mietittyä vastaa:) Leikkiminen.

Ikävintä isoveljessä (10v.)?
Kiusaaminen.

Parasta pikkuveljessä (3v.)?
Siinä on monenlaista kivaa. Kun se puhuu niin söpösti.

Ikävintä pikkuveljessä (3v.)?
Kun se suuttuu.

Miltä näytät?
En mä osaa oikeen selittää. Pitkätukkaselta. Ihanalta (nauraa).

Mitä toivot joulupukilta lahjaksi?
Oikeestaan mä en muista enää sen nimeä. No se semmonen, jolla voi tehdä pirtelöä. Sellanen lastenkone.

Miltä tuntuu olla 7 -vuotias?
Mä haluan olla 8 -vuotias! Kivalta, kun sai puhelimen.

6v. haastattelu löytyy täältä. Klik!

Näkymä keittiön ikkunasta

Ei tämä nyt ihan niin sydäntä lämmittävä ole, kuin edellinen.

Mutta hei, minulla sentään on ikkuna keittiössä!

Voisi olla, ettei ole.

(Voiko tuollaista lausetta edes kirjoittaa?!)

Eilen sain vihdoin tämän huushollin ikkunat pestyä.

Kyllä lähtikin likaa ja pesuvettä sai vaihtaa useaan otteeseen.

Olikohan niitä pesty vuosiin?

Jos kaikki on vain asuneet tässä yhtä väliaikaisesti, kuin minä ja jättäneet ikkunoiden pesun aina seuraavalle asukkaalle? No, nyt ne on pesty ja minä saan vihdoin alkaa sommitella verhoja ikkunoihin. Vaikka sitten väliaikaisesti.

Eron jälkeen

Paljon on kysytty, mitä minulle kuuluu?

Se on yksinkertainen kysymys, johon tuntuu välillä vaikealta vastata.

"Ihan ok" on kai lähinnä totuutta. Kesä on päivä kerrallaan kääntynyt syksyksi ja tuntuu, että tilanne on päivästä toiseen samanlainen. Kaikenlaista on mietitty ja mietitään edelleen. Mikään ei tunnu vieläkään täysin selvältä. Mikään ei tunnu vieläkään täysin oikealta ratkaisulta.

Lasten kanssa asumme edelleen kerrostalossa. Emme viihdy täällä yhtään. Asunto sinänsä on ihan kohtalainen, mutta asuinalueena tämä ei ole mikään kiva. Haluaisimme lapsiystävällisemmälle alueelle. Lapset kaipaavat leikkikavereita, joita tässä ei ole. Miris kaipaa omaa huonetta, jota ei ole. Minä kaipaan vain jotain, mitä ei ole.

Asunto on edelleen kovin ankea ja kylmä. Koko kesänä täällä ei ole ollut verhoja ikkunoissa (nyt ne on sentään jo tilattu) tai tauluja seinillä. Minulta on täysin puuttunut halu sisustaa ja laittaa tätä. On ollut koko ajan tunne, että olemme tässä vain väliaikaisesti, kunnes jatkamme johonkin muualle. Tätä väliaikaisuutta on jatkunut jo kuukausia.

Lähtiessäni en ottanut mukaan kuin kaikkein välttämättömimmän. Vain ne, joita ehdottomasti tunsin tarvivani. En halunnut viedä miehen luota huonekaluja ym. jotka kuuluvat mielestäni siihen taloon. Sinnehän ne on ostettu ja laitettu ja haluan sen olevan lapsille mahdollisimman tuttu ja kodikas paikka jatkossakin. Mahdollisimman vähän muutoksia muuttovaiheessa.

Suurin osa omista tavaroistanikin on edelleen miehen luona. Välillä ajattelen hakevani ne, välillä toivon ettei tarvisi. Ajatukset menevät aikamoista vuoristorataa.

Virallisia eropapereita emme ole vieläkään laittaneet. Kumpikaan ei kai pysty. Tai halua. Tai jotain. Tuntuu vaikealta päästää irti kaikesta menneestä ja yhdessä rakennetusta. Onhan siinä niin paljon hyvääkin. Olisi paljon, paljon helpompaa palata vanhaan ja jatkaa. Muuttuisiko mikään vai jatkuisiko kaikki samanlaisena kuin tähän asti? Olisimmeko oppineet mitään? Löytäisimmekö vielä oikeat tunteet? Näitä samoja kysymyksiä monien muiden lisäksi kyselen itseltäni päivittäin. En ole mikään sinkkueläjä. Se ei vain ole minun juttuni. Kaipaan rauhallista, harmoonista perhe-elämää. Kaipaan rakkautta, molemminpuolista.

Blogia ei ole tarkoitus jättää unholaan. Ei vain ole ollut voimia tähänkään. Tai mihinkään muuhunkaan välillä. Tätä ei kuitenkaan ole tarkoitus muuttaa myöskään miksikään synkistelyblogiksi, vaikka välillä voi jotain syvällisempää irrotakin. Kepeämmällä linjalla kuitenkin tämän jälkeen. Keskityn pikkujuttuihin, niin ei tarvi näitä suuria linjoja jatkuvasti pähkäillä.

Kuvat napsin tällä viikolla ollessani Ellin kanssa kävelemässä. Mitä ihania henkireikiä nuo rauhalliset kävelyhetket ovatkaan! Monien kuukausien tauon jälkeen pyyhin kamerastakin pölyt ja otin sen mukaan. Nautitaan kauniista syksystä ja läheisistämme.

Y

Pirjo Hassinen: SANO ETTÄ HALUAT

Jos lukee samaa kirjaa... kuinka kauan, puoli vuotta(?), niin se ei välttämättä ole kovin mairittelevaa. Ok, tilanne itsellä on ollut mikä on ollut, mutta silti: tämä ei ollut minun kirjani. Ei sitten ollenkaan. Odotin koko ajan, koska kirja oikein kunnolla alkaa. Sitä ei tapahtunut missään vaiheessa. Kirja oli tasapaksua ja tylsää luettavaa. Ei yhtään minun makuuni. Silti, tunnollinen kun olen, luin tämänkin kiltisti loppuun. Eteniköhän keskimäärin sivun illassa..? Booooring!
En edes muista, miksi olen ostanut tämän kirjan. Todennäköisesti unohdin peruuttaa kirjakerhon kuukaudenkirjan. Se on ainoa selitys. Sen täytyy olla.
410 sivua.

"Minä tiesin minne hän oli kaipaamassa ja annoin hänen mennä."

Laura nauttii psykologin työssään katastrofien läheisyydestä.
Mutta koulutuksesta ei ole apua,
kun oman aviomiehen ajan ja huomion varastaa joku toinen.

Kun Laura tutustui Jimiin, miehellä ei ollut kunnianhimoa eikä luottotietoja, vain ihmeellinen suu. Ja rikkinäinen menneisyys. Nyt Jimin intohimo suuntautuu työhön. Ruislinnun keittiössä hän tekee työtä kuin tanssisi tai saalistaisi. Työtoverista tulee sydänystävä, Essi ja Jimi kertovat toisilleen kipeimmätkin salaisuutensa.
Poikkeava reitti kesäöisellä kotimatkalla johtaa Essin pimeisiin puistoihin ja rasvaisiin baareihin, joissa pyörii epämääräistä joukkoa.
Kun Essi katoaa, Laura joutuu miettimään suhdettaan ihmiseen, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta puolisolle liikaa.

Minä täällä moi...

Muistatteko vielä minut?

Kirjoittelin tänne tässä taannoin ahkerastikin.

Viime aikoina on kuitenkin ollut kovin hiljaista.

Olen ollut poissa blogimaailmasta kuukausia, ihan tarkoituksella.

On ollut niin paljon muuta, kaikenlaista muuta.

Hyvää ja huonoa, niinkuin elämässä aina.

Kevät on mennyt muutosten tuulissa.
Isojen muutosten.

* * *

Pitkän ja vaikean mietinnän jälkeen tehtiin ratkaisu:

minä ja lapset muutimme kerrostaloon toukokuun alussa.

Mies jäi omakotitaloon.

Tällä kuviolla siis jatketaan tästä eteenpäin.

Päivä kerrallaan.

Elämä heittää häränpyllyä.
Pienet arkiset asiat tuntuu välillä todella vaikeilta.
Koti ei tunnu kodilta,
yritän rakentaa sitä pikkuhiljaa.
Kuten koko elämän palasia.
Kaikesta huolimatta pieniä onnenpipanoitakin mahtuu mukaan.
Elämäähän tämä silti on sen kaikessa kirjavuudessaan.

Palataan taas pienin palasin siis tännekin.

Pientä piristystä

Viime sunnuntaina suuntasimme koko perheen voimin Veskun kyläkaupalle. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt jo vuosia, vaikka matkakaan ei ole kovin pitkä. Nyt piti lähteä Mirikselle metsästämään tietynlaista pipoa sieltä. No sitähän ei tietenkään löytynyt, mutta kaikenlaista muuta kivaa kyllä tarttui mukaan.

Olen surkea ja saamaton ompelija, joten yritän aina etsiä valmiita verhoja. Nyt löysinkin Vallilan valikoimista keittiöön uuden kapan. Jouluverho sai siis vihdoin väistyä ja Vallilan Lotta -kappa tuli tilalle. Kuva ei mikään paras mahdollinen, mutta koska en löytänyt kyseisen verhokapan kuvaa netistä, saatte tyytyä tähän.

Viime vuonna keittiössä ei ollut verhoa lainkaan. Olin lopen kyllästynyt aikaisemmin käyttämääni "omena-aiheiseen mummonpitsikappaan" ja uutta en ollut tilalle löytänyt. En kyllä ollut etsinytkään. Nytkin vain sattumalta tuo Vallilan kappa osui silmään ja ajattelin, että tuohan voisi mennä keittiössä... Hintaa 60*250cm:n kapalla oli 34,50€.

Myös joulunpunaiset kaitaliinat sai viimein väistyä keittiöstä. Löysin Tiimarista uudet, vaaleammat liinat tilalle. Ostin liinat jo ennen verhoa ja eivät ehkä natsaa ihan kympillä yhteen, mutta on ne nyt paremmat kuin vanhat.

Ostin kaitaliinoja kaksi. Toinen tuohon ikkunan alle ja toinen ruokapöydän lasikannen alle. Kolme kaitaliinaa poikittain ruokapöydällä olisi edelleen enemmän minun makuuni, mutta käytännön syistä ostin vain yhden. Liinan ollessa kokonaan lasin alla se pysyy lapsiperheessäkin puhtaana. Lisäksi ostin saman sarjan tabletin yhdelle keittiön sivupöydälle. Hintaa Tiimarin kaitaliinoilla oli 7,95€/kpl ja tabletit 5€/2kpl.

Kummasti se vain aina piristää, kun saa jotain pientä uutta kotiin laitettua. Isommallekin remontille olisi jo kovasti meillä tarvetta. Olemme asustelleet tässä talossa nyt 10 vuotta ja koko tänä aikana ei ole minkäänlaista remonttia tehty. Ei edes tapetteja vaihdettu ja voin kertoa: sen kyllä huomaa! Luulisi aina jotain pientä säätöä olevan meneillään, kun talossa sentään asustelee sisustuslehtiä ja -nettisivuja innokkaasti lueskeleva äiskä ja kirvesmies iskä...

Mutta ei. Viime aikoina meillä on keskitytty remontoimaan lähinnä parisuhdetta.

Urasuunnitelmia

Se alkaa pikkuhiljaa Ruususenkin urasuunnitelmat olla selvillä.

Neiti (7v.) ilmoitti eilen lähtevänsä seitsemäntoistavuotiaana

muskettisoturiksi Pariisiin.

Minun tehtäväni on hommata siihen mennessä hieno tanssipuku ja hevonenkin pitäisi saada.

Sehän voi asua autotallissa siihen asti.

Kirje Ystävälle

Rakkaisiin harrastuksiini on kuulunut perinteinen kirjeiden kirjoittelu. Aloitin harrastuksen muistaakseni noin 8-vuotiaana, eli lähestulkoon heti kun kirjoittaminen jotenkuten sujui. Kirjoittelin kirjeitä mm. ystävien, sukulaisten, vuosien varrella tavattujen tuttavien sekä lehdistä poimittujen kirjeenvaihtoystävien kanssa. Parhaimmillaan muistelen minulla olleen noin 30 ystävää, jonka kanssa olen kirjoitellut. Kyllä siinä kyniä ja papereita kului... (Kauniit kirjepaperit ja ihanat kynät ovat tietysti oleellinen osa harrastusta!) Vähintään yksi kirje päivässä piti päästä kirjoittaamaan. Sormet ihan syyhysi. Joskus kirjoitin useammankin. Se oli silloin, kun ei tietokone ja lapset vienyt vielä aikaa.

Kirjoittelin kirjeitä vielä Ruususen syntymän jälkeen. Pikkuhiljaa kirjoittaminen kuitenkin harveni ja harveni. Lopulta hiipui kokonaan. Edellisen kirjeen kirjoittamisesta on kulunut ehkä 3-4 vuotta. Aluksi ei ollut mitään tilalla. Olen surkea sähköpostin kirjoittaja. Nykyään on Facebook ja tämä blogi, jonka muutama tuttukin tietää. Mutta eihän nämä ole ollenkaan sama asia!

Minulla sattuu olemaan yksi läheinen ystävä, joka on ollut riittävän jääräpäinen. Ei ole antanut liikaa periksi internetille (tai minulle, hän on mm. niitä "minähän en Facebookiin liity" -tyyppejä). Asuimme eri paikkakunnilla ja välillä soiteltiin, viestiteltiin (kännykällä) ja nähtiinkin, kun perinteinen kirjeenvaihto oli hiipunut. Viime kesänä hän muutti ulkomaille töiden perässä ja entäs sitten..? Ei sinne voi pitkiä maratonpuheluita noin vain ottaa, budjetti ei tykkää. Syksyllä sain aikaiseksi "sähköpostikirjeen" johon sain vastauksen, -perinteisenä kirjeenä. Voi miten se lämmitti pitkästä aikaa! Heti päätin, että en enää vastaa sähköpostin kautta, täytyy kirjoittaa kirje.
Se aikaansaaminen kuitenkin venyi ja venyi... Jouluksikin vain pelkkä joulukortti lähti, ei kirjettä mukana. Ei mitään enempiä meidän perheen kuulumisista.
Mutta nyt! Ystävänpäivän alla minä sen tein! Ajattelin, että kirjoitan vaikka vain kolme riviä ja lähetän sitten sen jos ei muuta!

Voi miten ihanaa olikaan piiitkästä aikaa kirjoittaa. Miten rentouttavaa, terapeuttista ja tyhjentävää saada ajatuksensa paperille. Kirjoittaminen vei niin mukanaan, että en meinannut pystyä lopettamaan. Piti kertoa kaikki, pitkältä ajalta. Ensimmäisenä päivänä en saanut kirjettä valmiiksi, jatkoin seuraavana. Lopulta tekstiä kertyi monta sivua sen alkuperäisen kolmen rivin sijaan... Ja kirje lähti matkaan.
Ehkä minä tästä pikkuhiljaa saisin elvytettyä tuon vanhan rakkaan harrastukseni. Tuolla on läjä saatuja kirjeitä, jotka ovat odottaneet vastausta jo muutaman vuoden... Ja mikä parasta, nyt minäkin saan vuosien tauon jälkeen odottaa saavani postilaatikkoon muutakin kuin laskuja... Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa perinteisen, käsin kirjoitetun kirjeen.

Hyvää Ystävänpäivää!
Y Y Y

Marko Hautala: KÄÄRINLIINAT

Vaasalaisen Marko Hautalan toinen romaani Käärinliinat on tasokasta työtä. Hallittu psykologinen teos kertoo kolmekymppisestä Mikaelista, joka työskentelee hoitajana vankimielisairaalassa Vaasassa.

Päähenkilön syöpää sairastava Saana-vaimo makoilee kotona ja odottaa lähestyvää kuolemaa. Olot sekä työssä että kotona tuovat Mikaelin elämään vinoutuneen perspektiivin, jossa katse suuntautuu tulevan sijasta menneeseen.

Saanan kanssa koetut yhteiset hetket ovat totta, kun taas nykyisyys on vain kuoleman odottamista ja kauan sitten annettujen lupausten lunastamista. Huomista ei ole. Työssä tilanne on sama, sillä potilaillakaan ei ole tulevaisuutta.

Mikael vitsailee varomattomasti työkaverinsa kanssa ja on päästä hengestään. Hän rusikoi kimppuunsa käyneen potilaan pahaan kuntoon. Puolustaminen on hätävarjelun liioittelua, mutta henkilökunta hyväksyy tapahtuneen mukisematta. Mikael siirretään kuitenkin varmuuden vuoksi toiselle osastolle.

Tällä pohjustuksella Hautala lähtee viemään lukijaa kohti jäntevästi rakennettua tarinaa.

Outo osasto uusine potilaineen ja hoitajineen sekä Lapinlahden sairaalasta tullut uusi ylilääkäri tihentävät jännittynyttä tunnelmaa.

Kerronnan pääpaino on tunnelmassa ja tapahtumissa. Hautala kertoilee yksityiskohtia niukasti pitäen langat tiukasti käsissään. Lukija saa tietää kaikesta yhtä vähän kuin kirjan päähenkilökin. Mikaelin pään sisään päästään, mutta kolmannessa persoonassa.

Mikaelista tulee uudella osastolla pienen sukulaispoikansa julmasti tappaneen vanhan miehen omahoitaja. Olavi Finne ei elä tässä hetkessä, vaan reippaasti menneisyydessä ja omissa skitsofreenisen mielensä maailmoissa. Silti Finnen puheet alkavat kiinnostaa Mikaelia.

Hautala kuvaa hienosti työyhteisön ilmapiirin ja rutiinit sekä työntekijöiden väliset jännitteet. Ajatukset tekojen takana saavat paikoin hienon tulkinnan.

Hautalaa voisi luonnehtia psykologisesti tarkkanäköiseksi kirjailijaksi, ellei se kuulostaisi niin kliseiseltä.

Muutaman kerran tarina uhkaa lerpahtaa uuden käänteen antaessa odottaa itseään, mutta tuoreen kuvakulman myötä se jaksaa taas nousta.

Anssi Lehtimäki

Paikallisesta sanomalehdestä leikkasin joskus syksyllä talteen tuon yllä olevan kirja-arvostelun, joka on mielestäni loistava ja jonka luettuani halusin saada kyseisen kirjan käsiini. Nyt olen sen lukenut. Psykologiset kirjat ja yleensäkin ihmismielen käyttäytymiseen liittyvät asiat kiinnostavat minua. Vankimielisairaala kirjan keskeisenä paikkana on mielenkiintoinen, tavalliselle ihmiselle kovin mystinen paikka. Pelottavakin. Kirjan mielenkiintoa lisää myös sen kotimaisuus. Näin tapahtumat ja paikat ovat "läheisiä". Kirja kuvaa hyvin todentuntoisesti vankimielisairaalan arkea, joka on kirjailijalle tuttua hänen työskenneltyään aikaisemmin hoitajana psykiatrisessa sairaalassa.

Kirja oli helppolukuinen, mielenkiintoinen, tunnelmallinen, hyvin otteessaan pitävä... Hyvä.

Mitä kaikkea ihmismieli voikaan sisäänsä kätkeä...

279 sivua.

Marko Hautala kirjoittaa netissä myös kirjallista blogia. Sinne pääset tästä.