Kotia vailla

Eilen kuulin ohimennen radiosta puhetta siitä, kuinka ulkomailta on parin viime vuoden aikana adoptoitu paljon koiria Suomeen. Ennen Ellin tuloa minäkin harkitsin vakavasti adoptiota.

Minulla on ollut koira aina. Ennen Elin tuloa taloon, meillä oli vuoden koiraton jakso. Se on pisin aika koko elämäni aikana ilman koiraa. Se tuntui oudolta, tyhjältä. Kodissahan kuuluu olla koira. Parhaimmillaan niitä on ollut kolmekin yhtäaikaa. Olen aina ollut koiraihminen. Ihan lapsesta asti. Tuon koirattoman vuoden aikana koirakuume tietysti oireili lähes päivittäin. Toisaalta järki käski odottaa vauvan kasvamista isommaksi, toisaalta ei millään olisi malttanut.
Suunnittelin tuolloin, että meille tulee koira Espanjasta. Ei mitään näyttelykoiraa, vaan katujen kasvatti. Päivittäin tutkin netissä uusia koirailmoituksia etsien sitä meille sopivaa. Tiesin millainen sen tulisi olla. Sopiva löytyikin noin puolen vuoden etsinnän tuloksena, mutta se meni meiltä ohi. Joku muu ehti ensin. Toista koiraa taas ei suositeltu lapsiperheeseen.
Jäimme siis taas odottamaan ja seuraamaan koirailmoituksia.

Lopulta ystävät ja mieheni houkutteli minut kuitenkin ostamaan Suomesta paperikoiran. Ettei tulisi mitään yllätyksiä. Jos vaikka näyttelystäkin innostuttaisiin...
Sen tuloksena Elli sitten tuli taloon. Näyttelyt on jääneet ajatusasteelle toistaiseksi, mutta täydellinen koira se on meille.
Vaikka meidän perheessä lopulta päädyttiin tähän ratkaisuun, niin muitakin vaihtoehtoja siis on. Olen kuullut ihania tarinoita myös adoptoiduista koirista. Täydellisiä koiria on monenlaisia. Jokainen ratkaisee asian omalla kohdallaan.

Pentutehtailu on asia erikseen ja sitä en hyväksy missään muodossa.

Kuvat Espanjan kulkukoirat ja Espanjan koirat.