Marko Hautala: KÄÄRINLIINAT

Vaasalaisen Marko Hautalan toinen romaani Käärinliinat on tasokasta työtä. Hallittu psykologinen teos kertoo kolmekymppisestä Mikaelista, joka työskentelee hoitajana vankimielisairaalassa Vaasassa.

Päähenkilön syöpää sairastava Saana-vaimo makoilee kotona ja odottaa lähestyvää kuolemaa. Olot sekä työssä että kotona tuovat Mikaelin elämään vinoutuneen perspektiivin, jossa katse suuntautuu tulevan sijasta menneeseen.

Saanan kanssa koetut yhteiset hetket ovat totta, kun taas nykyisyys on vain kuoleman odottamista ja kauan sitten annettujen lupausten lunastamista. Huomista ei ole. Työssä tilanne on sama, sillä potilaillakaan ei ole tulevaisuutta.

Mikael vitsailee varomattomasti työkaverinsa kanssa ja on päästä hengestään. Hän rusikoi kimppuunsa käyneen potilaan pahaan kuntoon. Puolustaminen on hätävarjelun liioittelua, mutta henkilökunta hyväksyy tapahtuneen mukisematta. Mikael siirretään kuitenkin varmuuden vuoksi toiselle osastolle.

Tällä pohjustuksella Hautala lähtee viemään lukijaa kohti jäntevästi rakennettua tarinaa.

Outo osasto uusine potilaineen ja hoitajineen sekä Lapinlahden sairaalasta tullut uusi ylilääkäri tihentävät jännittynyttä tunnelmaa.

Kerronnan pääpaino on tunnelmassa ja tapahtumissa. Hautala kertoilee yksityiskohtia niukasti pitäen langat tiukasti käsissään. Lukija saa tietää kaikesta yhtä vähän kuin kirjan päähenkilökin. Mikaelin pään sisään päästään, mutta kolmannessa persoonassa.

Mikaelista tulee uudella osastolla pienen sukulaispoikansa julmasti tappaneen vanhan miehen omahoitaja. Olavi Finne ei elä tässä hetkessä, vaan reippaasti menneisyydessä ja omissa skitsofreenisen mielensä maailmoissa. Silti Finnen puheet alkavat kiinnostaa Mikaelia.

Hautala kuvaa hienosti työyhteisön ilmapiirin ja rutiinit sekä työntekijöiden väliset jännitteet. Ajatukset tekojen takana saavat paikoin hienon tulkinnan.

Hautalaa voisi luonnehtia psykologisesti tarkkanäköiseksi kirjailijaksi, ellei se kuulostaisi niin kliseiseltä.

Muutaman kerran tarina uhkaa lerpahtaa uuden käänteen antaessa odottaa itseään, mutta tuoreen kuvakulman myötä se jaksaa taas nousta.

Anssi Lehtimäki

Paikallisesta sanomalehdestä leikkasin joskus syksyllä talteen tuon yllä olevan kirja-arvostelun, joka on mielestäni loistava ja jonka luettuani halusin saada kyseisen kirjan käsiini. Nyt olen sen lukenut. Psykologiset kirjat ja yleensäkin ihmismielen käyttäytymiseen liittyvät asiat kiinnostavat minua. Vankimielisairaala kirjan keskeisenä paikkana on mielenkiintoinen, tavalliselle ihmiselle kovin mystinen paikka. Pelottavakin. Kirjan mielenkiintoa lisää myös sen kotimaisuus. Näin tapahtumat ja paikat ovat "läheisiä". Kirja kuvaa hyvin todentuntoisesti vankimielisairaalan arkea, joka on kirjailijalle tuttua hänen työskenneltyään aikaisemmin hoitajana psykiatrisessa sairaalassa.

Kirja oli helppolukuinen, mielenkiintoinen, tunnelmallinen, hyvin otteessaan pitävä... Hyvä.

Mitä kaikkea ihmismieli voikaan sisäänsä kätkeä...

279 sivua.

Marko Hautala kirjoittaa netissä myös kirjallista blogia. Sinne pääset tästä.

Kaaos

Kauniita, siistejä ja inspiroivia kotikuvia on aina ilo katsella. Kyllä minäkin sitä rakastan, siistiä kotia. Ihan oikeasti, kukapa ei rakastaisi! Viime viikolla totuus oli kuitenkin jotain ihan muuta.
Jos nyt satut olemaan kovin herkkä(öö...vatsainen?), niin suosittelen: älä lue tämän pidemmälle, vaan vaihda suosiolla sivua.
Välittömästi.

Tämä postaus EI sisällä mitään inspiroivaa.

Tämä EI sovi herkille ihmisille.

Tässä EI ole mitään kaunista.

Totuus on nimittäin, että viime viikolla huushollimme oli todellinen hävityksen kauhistus:

Kuka nousi viimeisenä?

Olohuoneessa arjen tunnelman voi aistia niin konkreettisesti...

Lapsiperheen kodissa sisustuksen yksityiskohdat vaihtelevat usein.

Tässä olohuoneen pöydällä ollut asetelma viime viikolta...

Jotkut yksityiskohdat taas kestävät odotettua pidempään...

Miksi lelujen kulkusuunta on vain lelulaatikosta poispäin?
Mut hei, imuroitukin siis on..!

Eteisen neliötkin tehokäytössä,

sinne voi kerätä kivasti kaikenlaista roinaa mm. portaiden alle.

Kirppislaatikoita matkalla jonnekin.

Liukuovien kiinni pysyminen on kovin satunnaista.

Ja mihinkäs tämä kaksikko on matkalla keskellä eteisen lattiaa?

Sulassa sovussa mono ja nappis...

Pupan huoneessa tunnelma jatkuu...

Keinutuolin mattokin sinnepäin.

Juuri niinkuin Puppa sen haluaa aina olevan.

Ja keittiö, kodin sydänkö?

Ehkä jossain mielessä...

Jouluverhot ikkunassa ja muutenkin kaikki näpsäkästi käden ulottuvilla.

Kodinhoitohuone viimeisenä.

Ei todellakaan vähäisimpänä...

Enkä jaksa edes selitellä.

Häpeän vain.

Nyt ihan julkisestikin.

Eikä tässä edes vielä kaikki.

Huomattavasti suurempi kaaos on pääni sisällä...

Paulo Coelho: VOITTAJA ON YKSIN

Kirja oli aika tyypillistä Coelhoa. Salaperäistä ja mielenkiintoista, sarkastistakin mielestäni. Coelhon kirjat ovat sellaisia, etten ole varma tykkäänkö niistä vai en, silti niissä joku viehättää ja kiinnostaa. En osaa eritellä mikä se on. Ehkä juuri se jonkunlainen mystisyys ja salaperäisyys. Kirjoja ei voi noin vain suoraan tulkita.

Tässä kirjassa mielenkintoista oli päästä myös kurkistamaan se loisteliaan julkisivun ja glamourin toiselle puolelle. Kaikkihan näyttää päällepäin niin upealta...

Coelho on mielestäni yksi parhaita henkilöhahmojen kuvaajia, mutta tässä kirjassa Igorin perustelut äärimmäisille teoilleen tuntui kaukaa haetulta. En naisen logiikalla ymmärtänyt, miksi tappaa muita saadakseen ex-vaimo takaisin. Ei viestiä tosin ymmärtänyt kirjan ex-vaimokaan...

Tämä kirja ei herättänyt mitään suuria tunteita, mutta ei ollut toki mikään pettymyskään.

480 sivua.

MIKÄ ON MENESTYKSEN HINTA?

Kauniit ja rikkaat salamavalojen loisteessa

-armoton muotokuva tästä ajasta

Muoti ja elokuvamaailman tähdet ja sellaiseksi haluavat ovat kokoontuneet Etelä-Ranskaan elokuvajuhlille. Monet on huijattu luulemaan, että ainoat tavoittelemisen arvoiset asiat ovat kuuluisuus, raha ja valta.
Venäläinen Igor Malev on rikas, menestynyt ja komea. Hän on saapunut Cannesiin mielessään vain yksi asia: kuinka saada ex-vaimo Ewa takaisin. Saavuttaakseen päämääränsä Igor on valmis äärimmäisiin tekoihin.
Paulo Coelhon uusin romaani Voittaja on yksin tarkastelee aihetta, jotka inspiroivat miljoonia lukijoita ympäri maailmaa: todellisen minuuden etsimistä ja sitä, kuinka yltäkylläisyys ja ahneus voivat johtaa ihmissuhteiden ja henkisten arvojen rapistumiseen.

"Säkenöivä vertaus pinnallisuudesta,
ahneudesta ja kuuluisuuden palvonnasta."
Publishers Weekly

Ajatuksissa

Kaipaan ulos.

Yksin.

Kameran kanssa.

Seurana vain omat ajatukset ja ehkä Elli.

Ei kiirettä eikä huonoa omaatuntoa omasta ajasta.

Eipä tunnu onnistuvan.

Ei meillä.

***

Huomenna hypätään junaan.
Minä ja lapset.

Tehdään pieni päiväretki synttäreille.

Mukavaa sekin.

Tuoksuja

Hajuveden ostaminen lahjaksi on aina pieni riski. Mitä jos ei olekaa yhtään mieleinen? Toisaalta hajuvesi on henkilökohtainen ja mielestäni täydellinen lahja naiselle, jos onnistuu löytämään mieluisan tuoksun. Edellyttäen tietysti sitä, että lahjan saaja ylipäätään arvostaa hajuvesiä tai kosmetiikkaa.

Tänä vuonna (tai siis tietysti viime vuonna, jos tarkkoja ollaan...) otin riskin ja ostin Systerille joululahjaksi hajuveden. Tiesin pari hajuvettä, joita Systeri oli käyttänyt ennemmin ja niillä tiedoilla menin kemppariin. Sain todella hyvää ja asiantuntevaa palvelua ja ihanista tuoksuista huumaantuneena päädyin lopulta Lancomen uutuustuoksuun. Se oli sellainen, joka mielestäni sopi Systerille ja toisaalta sellainen josta itse tykkäsin.
Heti aattona sain kännykkääni viestin: Systerikin tykkäsi.

"Lancomen uutuustuoksu Hypnôse Senses on keimaileva kuin ranskatar: täynnä kiehtovaa, leikkisää ja eloisaa naisellisuutta. Parfyymin luojat kuvailevat sitä vihjailevana tuoksuna, joka herättää aistit.
Täyteläinen ja intensiivinen patsuli antaa tuoksulle syvän ja metsäisen vivahteen. Tuoksun sydämessä on aistittavissa kukkaistuoksuja ja hedelmäistä makeutta. Kiinan oliivipuuksi kutsuttu osmanthus-kukka tuo mukaan vielä aprikoosimaisen säväyksen."

Itsellenikin toivoin tuoksua lahjaksi. Vinkkasin miehelle (lue: kirjoitin paperille) Systerille ostamastani tuoksusta ja lisäksi parista muusta mielenkiintoisesta tuoksusta. Dolce & Gabbanalta oli tullut mielenkiintoisia uutuustuoksuja kaksi naiselle, kaksi miehelle sekä yksi unisex tuoksu. Niistä naisten tuoksuista jotenkin innostuin kempparissa käydessäni. Olivat ihan erilaisia, kuin aikaisemmin käyttämäni tuoksut, mutta silti jostain syystä viehätyin niihin. Voisin kuvitella, ettei niihin ihan heti kyllästykään.
Ja kuinka ollakaan: aattona paketistani paljastui D & G:n 18 La Lune. Pullo näyttää lähinnä miesten partavesipullolta ja kun kokokin on peräti 100ml, niin on aika maskuliininen ilmestys. Tuoksu on kyllä varsin mielenkiintoinen. Ehkä paremmin päivään, kuin iltaan sopiva.

"18 La Lune Dolce & Gabbanalta on eau de toilette joka lanseerattiin 2009 ja se on hypnotisoiva, rajoja raottava sekoitus kukkivaa liljaa, ruusua ja lämpimämpiä nahan ja myskin vivahteita. Vaikutelma on mystinen joka ei ole miehinen eikä naisellinen muttei myöskään unisex, vaan se liikkuu dynaamisen vapauden avulla ja levittää Dolce & Gabbanan tunnettua luonnetta."

Ensituoksu: Bergamotti, lilja
Sydäntuoksu: Ruusu, tuubiruusu
Pohjatuoksu: Iirisjuuri, nahka, santelipuu, myski

Totuus on se, että itselleni aniharvoin ostelen tällaisia arvokkaampia tuoksuja. Yleensä ostan niitä vain laivalta tai ulkomaanreissulta ja sellaisetkin on äärimmäisen harvinaisia. Arkisin olen käyttänyt paljon edullisempia tuoksuja mm. Oriflamelta (omalta edustusajalta on vielä useita tuoksuja jäljellä, elleivät ole menneet jo vanhaksikin...) ja viimeksi on käytössä ollut lahjaksi saamani Yves Rocherin tuoksu. Nämä halvemmat tuoksut vain ei tunnu kestävän iholla kovinkaan pitkään. Ei minulla niitä silti tule koskaan lisättyäkään päivän aikana.
No, joskus on kiva saada pieni ripaus ylellisyyttä sinne arkeenkin. Tuota D & G:n tuoksua en aio jättää nyt kaappiin odottamaan jotain erityistä tilaisuutta. Ripsin sitä päälleni lähes joka päivä. On se sen verran iso pullo, ettei heti pääse loppumaankaan.

Vuodesta 2009 vuoteen 2010

Jälleen on vuosi vaihtunut. Mistä lie johtuukin, että vuodet tuntuu menevän nykyään paljon nopeammin kuin lapsena tai nuorena. Vastahan sitä juhlistettiin milleniumia ja nyt on jo 2010... Missä se 10 vuotta meni?

Vaikka vuosi on jo virallisesti vaihtunut, niin muistelen vielä hetken vuotta 2009. Kuinka se menikään ja mitä tapahtuikaan?

Suurimman osan vuodesta olin vielä kotona lasten kanssa hoitovapaalla. Ihania kiireettömiä kotipäiviä... Välillä toki vähemmän kiireettömiäkin. Alkuvuosi oikeastaan menikin ihan omalla painollaan, ei mitään erityistä jää sieltä seuraaville vuosille.

Huhtikuussa juhlistimme lähipiirissä häitä ja nehän ovat aina ilon juhlat. Oma osallistumisemme tosin oli melko vajavaista, sillä oksennustauti tuli samaan aikaan vieraisille ja niinpä Miris ja mies jäivät halailemaan kirppiskodin pönttöä meidän muiden lähtiessä juhlimaan. Kyllä harmitti!

Kesä kului kirppiskodin maisemissa ja sen myötä sukulaisten ja ystävien tiiviissä seurassa. Ihanaa kesää varjosti vain heinäkuussa isän sairastuminen. Järkyttävä pelko isän selviytymisestä, joka onneksi lopulta kääntyi parhainpäin. Tapaus lähensi minua ja isää entisestään. Puhuimme isän sairaalassa ollessa kaikesta mahdollisesta. Isä ei todellakaan ole mikään kiiltokuvamainen idylli-isä, päinvastoin, mutta puhumisen taidon isä on aina osannut. Mikään aihe ei ole meille ollut koskaan tabu, kaikesta on voinut puhua. Yleensä rauhallisemmin, mutta aika ajoin myös kiivaammin kumpikin kantaansa puolustaen.

Voisin kertoa isästä ja minusta kaikenlaista, mutta oikeastaan aloin sanomaan vain sitä, että kesä jätti jäljen. Isä ei mielestäni ole ollut enää niin hyvässä kunnossa kesän tapahtumien jälkeen. Syksyllä isä vietti lisäksi yhden viikonlopun terveyskeskuksessa. Tuntuu, että nykyään pelkään jatkuvasti puhelinsoittoa ja sitä, että isälle on tapahtunut jotain ikävää. Isän lähellä haluaisin olla paljon enemmän, kuin nykyään voin olla.

Onneksi kesä ja kirppiskoti mahdollisti sen, että pystyimme olemaan edes hetken aikaa enemmän yhdessä.

Kirppiskoti sai uudet asukkaat elokuussa ja lapset aloittivat koulun ja eskarin. Syyskuussa Puppa aloitti päivähoidon ja minä palasin takaisin työelämään. Lokakuussa päräytin itseni irti ja marraskuussa aloitin uudessa työssä. Siinä olenkin viihtynyt todella hyvin. Nautin töihin menosta ja kaikesta työhöni liittyvästä. Vaikka ratkaisu syksyllä kirpasikin, niin se oli selvästi oikea. Katunut en ole päivääkään.

Tunnetasolla vuosi on ollut aika raskas monellakin tapaa. Monenlaista asiaa on ollut esillä ja mielenpäällä. Toivon nyt alkaneen vuoden tuovan mukanaan enemmän iloisia ja hyviä asioita ja itselle lisää kykyä nähdä niitä. Katsotaan mitä se tuokaan tullessaan meille kaikille.

Kiitos teille kaikille lukijoille siitä, että olette jaksaneet blogiani seurata ja kommenttinne ovat minulle tärkeitä, vaikka itse välillä olenkin laiska kommentoimaan omassa tai muiden blogeissa.
Uuden vuoden lupauksia lupaan olla edelleenkin tekemättä, mutta toivotan teille kaikille koko sydämestäni ihanaa, onnellista sekä positiivisessa mielessä ikimuistoista vuotta 2010!!!